Huttuseen iski eilen treeneissä (jälleen) nuoren uroksen "mä en kuule mitään"-kettuiluhetki. No onhan se ollut jo tiedossa että toi ulkokenttä on sille vaikea paikka keskittyä, kun siellä on niiiiin paljon kaikkea katsottavaa. Kaikkea muuta kuin oma mamma, jota voi tuijottaa päivät pitkät kotonakin.

Tehtiin mm. luoksepäästävyys (nousee edelleen ylös), paikkamakuu (tässä jo keskittyminen herpaantui), paikkaistuminen (hyvä), liikkeestä maahanmenoa (menihän se) sekä sivulletuloa ja seuraamista.

Seuraaminen meni meidän kahden keskisessä treenissä oikein hyvin, mutta sitten kun piti kouluttajalle näyttää mitä me osataan niin sitten me mentiin kipsiin (miksi ihmeessä....?). Huttunen ei pitänyt kontaktia, sitä ei kiinnostanut pätkääkään, katteli vaan toisaalle ja ihmetteli. Ja mulla alkoi savu nousta korvista... Loikoiltiin hetki ja koitettiin uudestaan. Sama juttu. Kun laitoin namin Justun nähden suuhun, kontakti parani ja homma alkoi sujua. Yleensä palkkaan seuraamisen leikillä tai namilla kädestä (vasurilla, jota ei siis enää tehdä).

Eli meillä alkaa paluu perusteisiin. Sivulletuloa ja kontaktitreeniä, lyhyitä pätkiä. Seuraamista lyhyinä mutta hyvinä pätkinä. Palkkaamiseen pitää kiinnittää huomiota; miten se annetaan ja mistä se annetaan. Hyvistä suorituksista mieletön palkka. Ja pikkuinen kukkoilija palautetaan maanpinnalle jos alkaa mennä touhu liiallisuuksiin. Että tällaista.